torstai 23. toukokuuta 2013

Oma "reviiri"

Lehdissähän on joskus kirjoiteltu, että keskivertosuomalaisen "oma tila"-vaatimus ympärillään on suurempi kuin esim. eteläeurooppalaisten. Istumme junassa mahdollisimman kauas kanssaihmisistä jne. :) Omatkin havaintoni tukevat tätä näkemystä. Tai en tiedä onko niin , että halutaan antaa kanssaihmisille  mahdollisimman paljon omaa "reviiriä" vai halutaanko sitä "reviiriä" itselle? :) Vai molempia? :)

Mä olen juuri sellainen, että jos kauppakeskuksen penkillä istuu jo joku niin jatkan yleensä tyhjän penkin etsimistä, vaikka penkillä olisi tilaa toisellekin istujalle. ;) Mulla oli yhtenä päivänä kortinkirjoitustarve ja kun joka penkillä oli jo joku niin menin kirjoittamaan kortin lähimmän tyhjän pöydän ääreen ja kirjoitin kortin tuon korkean pöytätason ääressä,  seisten.;)

Opiskeluaikoina liikuin paljon lähijunilla, jotka olivat osan matkaa hyvin täynnä ja kun tultiin Helsingistä pois päin olin aina iloinen, kun junaan tuli viimeistään Järvenpään jälkeen tilaa etsiä istuinpaikka esim. ikkunan äärestä ja ahtaus päättyi.

Jos joku tuntematon tulee juttelemaan juttelen takaisin, mutta arastelen keskustelun aloittamista enkä yleensä ole se keskustelun aloittaja. ;) Yliopiston ruokalassa huomasi kulttuurieron, kun kerran jostakin kaukaa tullut henkilö aloitti ihan sujuvasti keskustelun ja itse olin ensin ihan hämmentynyt, että joku alkaa puhumaan mulle. :)

Mä olen iloinen, jos ja kun mua halataan, mutta olen ujo olemaan se, joka ensin halaa, että yleensä mua halataan ensin. :)  Olen ihan mahdoton kutiamaan kyljistä ja kerran tuli hämmentynyt tilanne, kun jossakin mentiin seuraleikissä jonossa "letkajenkkatyyppisesti" ja mä totesin, että tästä seuraleikistä ei mulla tule mitään, kun kutitti niin kauheasti. ;)

Mä kuljen usein jalkakäytävän reunaa hyvin omissa aatoksissani ja joskus olen säikähtänyt ihan kauheasti, kun takaa tullut on soittanut polkupyörän pyöränkelloa tai takaa tullut auto on töötännyt ajoradalla. Tiedän, että nuo merkinantolaitteet ovat merkinantoa varten, mutta mä saatan yllättyä noista äänistä ihan totaalisesti. ;)

Samoin, jos joku esim. taputtaa olkapäätäni takaapäin saatan pompata ilmaan. Olen joskus kuullut sanailua, että Sirpa päästiin yllättämään. ;)

Edit. Isältä tai minulta joskus kajahti ilmoille "Älä s**t*na säikyttele!" :D, jos jompikumpi ilmestyi paikalle yllättäen ja eikä toinen huomannut. ;)

16 kommenttia:

  1. Eri ihmisille on eri "reviirit"
    Harvat pääsevät kiinni saakka (läheiset ystävät, ei haittaa vaikka nojailee tms.)
    Jotkut saavat halata
    Useimmille sopiva etäisyys on 1,5 metriä
    Jotkut... heidän ei parane edes yrittää.
    Jos liian "kaukainen" ihminen halaa muuten kun vaikka onnitellakseen, niin hämmennyn totaalisesti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta joka lause! :) Tuttujen ihmisten halaamisesta ei silleen ylläty kuin siitä, että joku ennalta tuntematon tulisi halaamaan. ;)

      Esim. elokuvateatterissa kun ihmiset valitsevat itse istumapaikkansa niin he pyrkivät hajasijoittumaan pitkin elokuvateatteria. Samoin esim. kahvilassa ensin "täytetään" täysin tyhjät pöydät ja sijoitutaan mieluiten ikkunoiden ääreen niin kuin junassakin. :)

      Ystävien ja sukulaisten kanssa ei ole niin tarkkaa istumaetäisyyden suhteen kuin muiden ihmisten kanssa.

      Poista
  2. Kun ihminen on oikein omiin ajatuksiinsa vaipunut, säpsähtää helposti pienintäkin ääntä tai kosketusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on - yllättyminen on joskus ihan totaalista ja elimistö reagoi yllätyksiin. ;)

      Poista
  3. Luulin jo, että mulla on väärä päivän sana, kun sekä sinä että toinen blogisti kirjoitti reviireistä. Sattumia!

    Minun reviirini on aika pieni, mutta koitan pitää käteni kurissa ja aistin helposti ihmisten oman tilan tarpeen. Silloin en hyökkää iholle ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekin on totta, että kaikilla ihmisillä ei ole samanlainen reviiri.:)

      Mun isällä oli isompi "reviiri" kuin äidilläni ja olen ehkä tullut tässä enemmän isääni. ;)

      Reviiriaihe tuli mulle mieleen tuosta kortinkirjoituspaikan etsimisestä ja siitä, kun uutisissa kerrottiin osan espanjalaisista sairaanhoitajista lähtevän Suomesta muun muassa kulttuurierojen takia.

      Poista
  4. Oon huomannut ihan saman asian, että itse aina yrittää etsiä sen tyhjän penkin ja jos sellaista ei löydy, niin ei ainakaan lähelle toista ihmistä mene. ;D Mahdollisimman kauaksi penkin päähän. Lasten kanssa on tottunut hiukan siihen, että kuka tahansa saattaa tulla juttelemaan ja he rupeavat aina juttelemaan takaisin. Heidän kauttaan oon siis saanut jutella erilaisten ihmisten kanssa. Mutta itse en myöskään ole se, joka juttelun aloittaa! ;) Joskus kyllä olisi ihanaa, kun rohkaistuisi ja rupeaisi juttelemaan jonkun kanssa. Välillä kun on tilanteita, joissa aika kuluisi mukavammin, kun juttelisi jonkun kanssa. Sairaalassa ihmiset juttelee tosi paljon helpommin. Ehkä se ympäristö on jotenkin sellainen, että haluaa edes jotain muiden kanssa jutella. Ja siellä on kaikenlaisia keskusteluita saatukin aikaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin ilahdun, kun joku tulee juttelemaan, vaikka keskustelun aloittaja en yleensä olekaan.

      Olen huomannut, että varttuneemmat ihmiset alkavat helpommin juttelemaan vieraiden ihmisten kanssa kuin nuoremmat.:-)

      Sairaala ja juna ovat varmasti ympäristöjä, joissa ihmiset helpommin puhuvat toisilleen.

      Ja lapset saattavat luontevasti mennä juttelemaan ennestään tuntemattonienkin kanssa.:-)

      Poista
  5. Todella tutulta kuulostaa! :)
    Minä olen kanssa sellainen ajatuksissani kävelijä, että ei toista näillä kylillä. Kaverit ja miehen kaverit tietävät sen eivätkä enää loukkaannu, jos "en tajua" morjestaa. Se johtuu ihan siintä että olen omissa ajatuksissani. Ei siis ylpeydestä.

    Ahtaat junat ja linja-autot etenkin ovat kauhistus. Samoin käytäväpaikka näissä kulkuneuvoissa.

    Minä kanssa säpsähtelen ja säikähdän, jos joku yllättäen koskettaa mua tai vahingossa tönäsee.

    Sellaisia me suomalaiset ollaan kylmän viileetä kansaa. Humalassa halataan ja kehutaan, avaudutaan ja nauretaan. ;) Muuten jörrötetään omissa oloissaan omassa nurkassa.

    Mä saan paheksuvia katseita, jos hymyilen kävellessä. Kylähulluna kai pittäävät kun yksin hymyilee tai pelkäävät että hymy voi tarttua ja tuoda tullessaan hyvän mielen. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen itseksenihymyilijä ja joku mieleen tullut juttu voi vastustamattomasti kutitella nauruhermoja esim. kaupungilla kävellessä, vaikkei ole sillä hetkellä ketään mukana nauramassa.;-)

      Se on totta, että aika monikin muuttuu humalassa puheliaaksi ja lähestyy kanssaihmisiä estottomammin.;-)

      Mua alkoholi lähinnä alkaa unettamaan, huonontaa yöunen laatua ja lasillinenkin esim. viiniä humahtaa päähän - mulla on huono viinipää.;-)

      Hyvä, että on muitakin säpsähtelijöitä ja ajatuksissaan kulkijoita kuin mä.

      Mullekin on usein käynyt niin etten ole morjenstanut tuttua tai jos olen morjenstanut takaisin niin en ole (heti) tajunnut ketä olen morjenstanut.:-)

      Mä en kauheasti välitä hisseistä - kävelen mieluummin ja kulkuneuvossa mielelläni asetun ikkunapaikalle.

      Poista
  6. Mun miehekkeen sukulaiset on halaajia. Voi hyvä luoja miten hämmentävää aikoinaan oli, kun tapasin heitä ensimmäisen kerran ja tulivat muitta mutkitta iholle! Ei meillä kotona halailtu kuin lapsia ja joskus onnitellessa! Edelleenkin osa heistä on sellaisia, että en päästäisi lähelle, osa saa kyllä halata (olen ehkä osaksi kissa, kissatkin valikoi kuka saa koskea ja kuka ei, näennäisen sattumanvaraisin perustein).

    Sitten arkipäivän asia. Kassajonot! Voi herranjestas että osaa olla ahdistavaa, kun jonottavat niskassa! Tekisi aina mieli sanoa, että "et sinä sen nopeammin mihinkään pääse, vaikka miten tiiviisti jonotat. Mene hiiteen mun niskastani!" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että välillä tulee
      miltei jyrätyksi kassajonossa. Ja joskus ostoskärrylläkin.;-)

      Oudoin kokemus oli, kun kerran Nordeassa jonotin ja olin ilmeisesti jotenkin jonotusnummeroautomaatin edessä. Yhtäkkiä iäkkään naisen kädet tarttuivat minuun ja nainen siirsi minut sivuun numeroautomaatin edestä. Nainen ei sanonut mitään eikä varoittanut mitenkään eikä ollut pyytänyt siirtymään sivuun. Hän syöksyi pankin ovesta sisään ja työnsi minut sivuun. Huh!

      Kissoilla on tarkka vaisto ihmisten suhteen ja niin on monella ihmiselläkin.;-)

      Poista
  7. Mää olen myös arka näissä reviiriasioissa :) Jos täytyisi kysyä vaikka, että onko jossain pöydässä vapaata niin mielummin jättäisin ravintolassa syömättä ja lähtisin nälkäisenä ulos :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi useimmiten löytyy vapaa pöytä. :)

      Reviiri on tärkeä!

      Poista
  8. Minäkin olen tarkka reviiristäni. Ja nuo kassajonot on niin nähty:/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä on jo aikaa, kun kerran joku mies oli hukannut pelikuponkinsa ja olisi halunnut samaan hintaan uuden tilalle. Mun kävi myyjiä sääliksi, kun koettivat selittää miehelle, että ei käy vaan, että uudesta kupongista pitää maksaa. Ja jono kasvoi tuon asiakkaan takia.

      Poista